Joskus siihen näköjään tarvitaan kemiaa

Tällaisen keskimääräistä suuremman perheen pyörittämiseen tarvitaan jonkun verran tehokkuutta ja se tehokkuus vaatii sitä, että toimintakyky on mukana.

 

Ajattelin avautua minäkin omasta terveydestäni (koska aika usein näissä blogeissa olen havainnut näistä asioista puhuttavan), joka taas vaikuttaa välillä oleellisesti toimintakykyyni.

 

Menen suoraan asiaan. Synnytin 2006 pojan, ennen synnytystä toimitin sairaalaan toisen sairaalan papereita, joissa arvioitiin lantiomittojeni olevan sen verran naftit (edellisen synnytyksen tietoja), ettei minun kannattaisi yli 3,6 kiloista vauvaa yrittää alakautta synnytellä. Kun alkoi hyvin ajoissa jo näyttämään, että yli 4 kiloinen (arvio oli pahimmillaan 4,8kiloa!) vauva olisi tulossa, aloin toivoa ajoissa synnytyksen käynnistämistä ja seurantaa vauvan kasvun suhteen. Kasvua seurattiinkin ja aloin jo panikoitua kun mittausten tulokset ultrassa olivat aina vaan huimempia ja jo rv 38 minulle joku lääkäreistä ennusteli yli 4 kilon vauvaa. Kävin keskussairaalan lisäksi yksityisellä vastaanotolla.

 

Viikolla 38 olin varautunut käynnistykseen, mutta paikalla ollut lääkäri siirsi aikaani pari viikoa eteenpäin ja menin sitten viikolla 40+1 käynnistykseen. Sain siinä samalla myös tuntea "olevani hullu" kun vaadin todella tiukkaan sävyyn jo tätä synnyttämistä.

 

Synnytys lähti käyntiin ja hyvin vauhdikkaasti lähtikin. Kunnes tuli ponnistusvaihe.

Vauva jumahti kiinni ja ponnistusvaiheeni venyi ja venyi melkein tunnin mittaiseksi (edellisessä synnytyksessä tokalla ponnistuksella vauva oli jo ulkona ja kolmessa viimeisimmässä myös). Vauvan pää tuntui olevan kiinni tuolla ja minun paikat eivät antaneet myötä. Paikalla synnytyksessä oli jo lastenlääkäriä ja synnytyslääkäriä ja ties mitä, kun tuntui että voimat alkavat olla loppu. Vauvan sydänäänetkin laskivat ja alkoi olla jo aika kiire. Sain jostain vielä tsempattua viimeisillä voimillani superpuskun ja puristin vauvan ulos, samalla hetkellä kuului todella järkyttävä rusaus jonka kyllä kuuli paikalla olijat. Häpyliitokseni antoi periksi, samalla vauvan solisluu murtui (josta vuoden kestävä fysioterapiahoito ja erbinbaareesit sun muut). Olin synnytyksen jälkeen niin kipeä, etten ole koskaan ollut, kävelin vain hiipien takaperin. Huomautan vielä tässä vaiheessa tarinaa, että en saanut tikkejä synnytyksessä, muu kudos antoi kyllä myöten vaan ei luusto tässä tapauksessa..

 

Puoli vuotta tuon tapahtuman jälkeen jouduin vielä varomaan kävelemistäni ja välillä minulla lähtikin jalat alta. Makasin lattialla ja milloin missäkin kipuni kanssa. Lääkäriltä kysyessäni, kuinka kauan voin olla vielä kipeä ja milloin toisen jalan tunto palautuu, sain vastaukseksi että voi siinä ottaa aikaa vuodenkin.

 

Odottelin kiltisti vuoden, hain välillä apua pahimpaan kipuun, sitä saamatta, Tapasin fysiatrian polilla lääkärin ja minut kuvattiinkin (jälkeenpäin on selvinnyt, että lannerankakuvaukseni on tehty väärin). röntgenillä. Mutta apua en koskaan saanut.

 

2008-2012 välisenä aikana olen odottanut sitä, että alan pikkuhiljaa tästä parantua, no tunnon olen jalkaani saanutkin, ja pystyn kävelemään. Välillä on aikoja kun on oikein hyvä olla. Tosin ei päivääkään etten tuntisi mitään. Lisäksi tietynlaiset ponnistelut jotka ottavat häpyliitokseen aiheuttavat aina kipupiikin (rattaiden työntäminen ylämäkeen, portaiden nouseminen lapsi sylissä tms tilanteet).

 

Viime talven olin raskaana ja tämä vaiva alkoi olla ihan järjettömän paha. Jouduin olemaan sairaslomallakin. Sain hoitoa fysioterapeutilta joka muuten on yksi Suomen parhaista (hoitaa ammattiurheilijoita jne) ja sainkin tämän vaivan aiheuttamien lihasjännitysten purkamiseen apua. Tosin se vaati sen, että kävin koko syksyn ja talven parin viikon välein toisessa kaupungissa hakemassa apua (eikä muuten ollut ilmaista sekään lysti!). Synnytettyäni annoin kivulle taas anteeksi, koska olinhan juuri synnyttänyt että jospa se nyt sitten rauhoittuu pikkuhiljalleen. Ja se rauhoittuikin taas siedettäväksi.

Kesä meni kohisten ja suht ookoo on ollutkin.

 

Mutta nyt iski vajaa 3 vkoa sitten ilmojen kylmentyessä hillittömät kivut. Ne ovat pahentuneet päivä päivältä ja tuossa yhtenä iltana huomasin kiemurtelevani lattialla särkyni kanssa taas ja etsiväni sopivaa asentoa. Istua en voinut, enkä kävellä, seisominen sattui, samoin eri puolilla makuullaan oleminen. Voin kertoa, että tuo kipu on ollut tosiaan sitä luokkaa nyt, että kaikki pienikin ärsyke nostaa minut varpailleni. Mies paineli sormella minulta erinäisiä fibromyalgiapisteitä ja samalla painoi myös pisteitä jotka eivät niihin kuulu, ja minä ulvoin kivusta (herätin jopa lapsen tuolla ulvomisellani täällä). Halusin nimittäin testailla josko minulla olisi sittenkin fibromyalgia (jota ei ole tosin poissuljettu eikä todistettukaan). Tässä vuosien mittaan olen joutunut huomaamaan, että sopivaa särkylääkettä ei ole löytynyt. Kourallinen Buranoita tosin on parempi kuin Panacod ja yhdistelmä Panadol ja Burana ei toimi. Mutta mikään ei pahimpaan kipuun ole auttanut. Enkä edes haluaisi lääkkeillä itseäni "myrkyttää". Nyt eilen pääsin lääkäriin taas ja sain kokeeksi uuden lääkkeen (en kerro tästä ihan kaikkea, mutta ehkä sen voin kertoa että tällä viikolla kokeilin jo tuota lääkettä ystävältä saatuna) parin viikon kuurina ja nyt kun olen kolmisen kertaa sitä ottanut, olen jo suht siedettävässä kunnossa taas. Soittelin fysioterapeutillenikin tuonne toiseen kaupunkiin ja yritän taas päästä täällä jaloilleni. Tämän kuurin jälkeen tutkaillaan taas tilannetta, kuvataanko ja miten kuvataan, otetaanko labrakokeita vaiko ei ja saanko lähetettä eteenpäin taas vaiko en..

 

Tällainen on miun tarinani. Jos joskus näätte minua ähisemässä ja puhisemassa jossain tai teen outoja  liikkeitä, keinuttelen itseäni seistessäni leikkipuistossa, niin haen vaan kivempaa olotilaa alaselälleni. ;)

 

Juuri nyt nautin miltei kivuttomasta hetkestä imuroinnin, moppauksen, pyykkäyksen ja kodin askareiden lomassa. Ihan luksusta.