..Silloin kun nainen vaihtaa tukkatyyliä, on tosi kyseessä. Ainakin jos on viimeisen yli 10 vuotta ollut se tietynlainen tai ei suurempia muutoksia. Katselin tuossa vanhoja valokuvia, joissa tukkani oli luonnollisessa ruskeassa värissään ja se oli todella pitkä. Huomattavasti pidempi kuin nyt, mietin miten tämä aika on mennytkään hujauksessa.. Kyllä tähän reiluun 10 vuoteen on mahtunutkin _PALJON_ asioita. Ette uskokaan kuinka paljon.
Reilu 10 vuotta sitten tulin äidiksi, menin naimisiin, opiskelin, sain vakkari työpaikan, jouduin käymään läpi ison surun ja luopumaan aviomiehestäni syövän vuoksi. Minulla oli villit ja vapaat sinkkuvuodet kaikkine kompastumisineen, kokeilin tehdä keikkatöitä välillä yliopistollisessa sairaalassa ja taas palauduin työhöni hoitovapaan jälkeen. Ystäväpiiri meni uusiksi, samoin koko elämä. Löysin 8 vuotta sitten uuden miehen ja perustettiin perhettä.. Aina tuo työpaikka on ollut pysyvä. Työkaverit ovat olleet suuri osa elämääni tavalla tai toisella koen olleeni perhettä heidän kanssaan, koska työyhteisö on ollut niin pieni..
Kaikki nämä vuodet minulla on ollut punainen tukka. Punainen pitkä/puolipitkä tukka jossa on luonnon taipuisuutta ja joka on vähän väliä sekaisin kuin peikolla. Mutta siellä se vaan on mukana keikkunut, kuten työpaikkakin.
Reilu kuukausi sitten sain irtisanomislapun käteeni. Samaisen lapun saivat myös rakkaat työkaverini.
Voin kertoa, että se pysäytti kyllä. Ihan täys yllätys se ei tosiaan ollut, mutta kyllä se ei kiva uutinen ollut kenellekään meistä. Tämä työ on ollut minulle jotain sellaista, jota pidemmässä aikajuoksussa nään olleeni kehittämässä eteenpäin ja luomassa. Koen, että yhdessä pienenä tiiminä olemme luoneet hyvän paikan asiakkaille ja meidän tiimi on pääosin ollut ihan huippu. Ja nyt kaikki tuo loppuu.
Minulla on tämä kuukausi ollut aikaa käsitellä asiaa. Aloittaa surutyö. Ja yrittää sisäistää tuo asia. Kävin muutama päivä sitten työpaikalla tapaamassa (olen siis vanhempainlomalla) työkavereitani ja katsomassa työpaikkaa. Voin kertoa, että iso ikävä tulee. En voi uskoa, että kaikki se loppuu ja kaikki, mitä olemme saaneet aikaiseksi lopettaa vaan olemasta. =(
Torstaina menin kampaajalle ja minulla on nyt tummanruskea 5 senttiä lyhyempi tukka.
Kai se sitten on joku mielenilmaus sekin.
Eikö sitä sanota, että sillon kun naisen tukkatyyli vaihtuu, on jotain suurempaa tapahtunut.
Nyt niin on käynyt.
Rakastan teitä työkaverit. Olette minulle tärkeitä jokainen. Onneksi kukaan ei ole kuollut, vaikka me lakataankin olemasta. Toivottavasti kaikkien elämä löytää uudet tuulet ajallaan ja jokainen saa vielä olla onnellinen jossain muussa työssä.
Kun sulkee sen yhden oven, niin voi sitten taas avata uusia.. Siihen se on uskominen.
(Kuvassa Minna Parikan pikkulaukku, minä hurahdin viime kesänä ostamaan Parikan kengät ja tällä tiellä mennään näköjään...) ;)
Rakkaudella, Taija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen kommentti ilahduttaa minua, kiitos!